SE OLI HIENO YÖ

Vuosien mukana moni taito on rapistunut, nukkumisen taidon olen säilyttänyt oikein hyvin. Välillä kannattaa kuitenkin valvoa, erityisesti näitä kuvausyritelmiä harrastellessa.

Pienelle ruskaretkelle olin menossa. Passelisti osuivat kauden ensimmäiset revontulet reissun alkuun 12.-13.9. väliseksi yöksi. Kuusamon seudulle oli tavoite, mutta jarruttelin Syötteelle kun totesin, etten ehtisi Kuusamosta hyvää paikkaa hakea. Hiihtoreissulta muistin Syötteellä helposti tavoitettavan suon reunan, sinne siis. Ei se ihan niin aava ollut kuin muistin, mutta pakko kelvata.

Moneen vuoteen en ole reposia nähnyt noin komeana, kuvannut en ole koskaan.

Meikäläisen ikäinen näkee tulet pitkälti vihreinä, kuten tuossa yllä olevassa. Kameran kenno kuitenkin vangitsee sävyt todellisena. Piti ihan poiketa kirjastossa ja tarkistaa Jorma Luhdan "Tähtiyöt" kirjasta, että onko niissä todella tuollaisia pastellin sävyjä, joita ylimmässä. On niissä, netistä löytyy mitä vaan, mutta jos ne on Luhdan kuvissa niin silloin se on fakta homma ;-)

Mutta vaikka minä näinkin loimun lähes pelkästään vihreänä, vaikuttavia ne olivat. Yksin suon laidassa tähtien ja revontulien alla ymmärtää tavallistakin paremmin oman pienuutensa, minäkin. 

Kun on syrjäkylässä syntynyt ja kasvanut, niin pimeyden kanssa on ollut aikoinaan melko sinut,  se taito olisi mukava oppia uudelleen. 

Tulkaa tulet takaisin, tähän jää koukkuuun jo ensimmäisestä kuvauskerrasta. Kiitos Jomppa kärsivällisestä neuvomisesta, vielä minä tämän opin (tai sitten en, mutta yritän kuitenkin)!

POHTIOLAMPI, KERTAUSKURSSI II

Kuten kaikki kaksi lukijaani tietysti ;-) muistavat, olin Pohtiolammella myös vuosi sitten. Ajatuksena oli tälle kesälle varata kuvauspaikka piilokojuista lammikon rannasta, mutta myöhästyin hieman. Ne tulivat varattaviksi 11.1. ja kun asian muistin pari päivää myöhemmin, ei tyhjää enää ollutkaan. Varasin siis uusinnan tornikojusta, jossa olin viimeksikin. Kertaus on jne... (yritän lohdutella itseäni).

Ainahan sitä voi kuvitella, että parantelee kuviaan. Kalusto oli nyt parempi, mutta en minä edelleenkään siten onnistunut kuin toivoin. Jotakin kuitenkin.

Viimevuotiseen juttuun tästä , en ala selitellä sääksistä enkä paikasta enempää, koska tuolta ne höpinät löytyy, jos kiinnostaa.

Elokuussa kalastusta harjoittelevat tämän vuoden poikaset. Pohtiolampi on siihen hommaan helppo paikka, koska kalaa on ja allas on soppelin matala. Silti pettymyksiä tulee, kala putoaa tai ei edes tartu kynsiin. Pettymystään kiljuen nuori lintu joutuu nousemaan ilman saalista. Näytti siltä, että joskus ne tekivät uuden iskun heti perään, mutta toisinaan poistuivat paikalta.  

Välillä joutuu lillumaan vähän pitempään ja lepuuttamaan siipiään, jotta saisi saaliista pitävän otteen ja jaksaisi ponnistaa lentoon.

Nuoret linnut ovat tietysti hennompia ja sirompia kuin aikuiset, mutta kyllä nekin kunnon pärskeett saavat aikaan iskiessään veteen.

Toisinaan käy pikkasen parempi tuuri ja saalista tarttuu molempiin jalkoihin. Siinä ei parane paljoa asetella kalaa kuljetusta varten, kunhan mukana pysyvät.

Iskuja tuli toisen kuvauspäivän aamuna ja aamupäivänä niin paljon, että sekosin laskuissa, mutta arviolta yli 30. Ensimmäinen läsähti jo klo 6.20 ja viimeinen ehkä 13-14 välillä, en sitä ihan tarkalleen katsonut. Edellisenä iltana 18-21 ei yhtäkään. 

Arvioisin että osimmoilleen 40% meni harjoitteluksi, kyllä nämä siis jo ihan hyvin saivat saalista ylös. Viime vuonna en muista yhtäkään huti-iskua kun asialla olivat aikuiset linnut. Muutenkin nämä iskivät suoraan ilmasta, eivätkä kytänneet puussa tai kelossa kuten viimeksi. 

Pesällekköhän ne kuitenkin menevät ruokailemaan, tai lentäväkö vain kauemmas metsään syömään. 

Kuvausvuorokausihan alkaa klo 18 ja päättyy seuraavana päivänä 17.30. Ensimmäisen päivän iltana olin just saanut kameran irti jalustasta ja pois kuvausaukosta kun huomasin koivun latvassa harmaahaikaran. En ole sitä koskaan ennen luonnossa nähnyt ja ensimmäinen hölmö ajatuksen välähdys oli, että EI ole mahdollista, KURKI puussa. Toki saman tien älysin, mikä se on (oikeesti, ihan ite). Varovasti ujutin kameran takaisin aukkoon ja käsivaralta sain pari kuvaa. Kun sitten yritin säätöjä paremmmaksi ja olin valmis jatkamaan kuvaamista ei enää ollutkaan kohdetta. Mutta onneksi tuo sentään! 

 Tästä sääksisäätiön sivuille , siellä ovat osoitetiedot ja muu tarkempi informaatio, jos joku vaikka intoutuu paikalle. Altaalla on mahdollisuus myös käydä vain katsomassa, tuurissa sitten on, osuuko isku kohdalle jos ei pitempään viivy 

Ensivuonna alas piilokojuun, tornista voisi korkeintaan yrittää syöksyjä, mutta en oikein uskaltanut siinä vaiheessa kovasti kameran kanssa toikkaroida, jotta arat linnut saivat saalistaa rauhassa. 

KARHUJA SIELLÄ JA OTSOJA TÄÄLLÄ...

Juuri ennen reissuunlähtöä luin eräältä foorumilta kommentin: "Luontokuvaus on siis niin last season"  ja vastaus kommenttiin: "Joo, kyllä kunnon töröhuuli selfie aina yhden lintupönön voittaa"

Luontokuvaajaharjoittelija halusi ymmärtää tuon sarkasmiksi, joten Deffun nokka kohti Suomussalmea ja rajan pintaan. Martinselkosen Eräkeskus lienee yksi parhaista paikoista karhukuvausta ajatellen.

Suurpetokuvaus jakaa mielipiteitä jyrkästi. Itselläni ennakkoluuloja ja kysymyksiä oli paikalle mennessä, ja vaikka nyt voinkin sanoa "been there, seen that", jätän vastaukset asiaintuntijoille. Jokainen siis muodostakoon mielipiteensä ihan itse. Tässä yritän vain kertoa paikasta ja näyttää pienen osan kuvista, joita kortille tarttui paljon, jopa liikaa.

Kaveriksi reissuun sain houkuteltua orgista tutun Gahpirin. Onneksi hänet, koska 2x14h suljettuna muutaman neliön koppiin ei välttämättä ole pelkkää iloa jos yhteistyö ei pelitä. Mutta Gahpir on loisto tyyppi ja meillä oli hemmetin hauskaa. Tai täsmennän, ainakin itselläni oli. Eikä kumpikaan lentänyt kopista ulos karhujen syötiksi, jopa kahvi riitti toisena yönä ;-).

Kuvauspaikkoja on kolme. Ns. pääkoju, joka lienee tarkoitettu enemmän katselijoille ja ensikertalaisille. Siellä emme käyneet, mutta kahdessa pro-kojussa meni sitten yö kummassakin. Ensimmäisen illan kuvasimme lampikojulla, jossa karhut ohjataan  ruualla lammen vastarannalle. Paikka on parhaimmillaan tyynellä kelillä, kun karhut ovat lähellä rantaa. Joskus ne kuulemma innostuvat uimasille, mutta tällä kertaa vain yksi erauspentu käväisi vedessä .

Kaikkiaan paikalla kävi 13 karhua, yksi kevään pentue, viimevuoden pentue, erauspentuja ja nuoria, mutta täysikokoisia karhuja. Pennut järjestivät pientä toimintaa koko ajan.

                                                                            

Minäpä se olenkin oikea hurjake. Kun hermostun,saatan kaataa puun...tai kaksi

Pientä draamaa nähtiin kun paikalle tuli uros samaan aikaan kuin kevään pentue. Melko vähällä uros kuitenkin väistyi kun naaras asettui puolustamaan pentujaan, jotka hilpaisivat hetkessä korkealle keloon  ja katselivat sieltä kun äitee teki selväksi, mistä tuulee ja kuka käskee.

Kuvauskojussa vietetään siis 14h, klo 16 lähtee kuljetus Eräkeskuksesta ja klo 7.00 paluu seuraavana aamuna. Periaatteessa kojusta ei saa poistua koko aikana, mutta yön hiljaisina tunteina se ei taida kovin iso riski olla, kunhan ei kauas lähde. 

Toinen yö vietettiinkin sitten suokojussa. Valot olivat alkuillasta mitä parhaimmat. Pentuja liikkui useaan otteeseen ja erauspennut näyttivät pitävän suota omana paikkanaan. Emo pentuineen odotteli metsän reunassa heti kun saavuimme kojulle. 

Tämä velikulta, oliskohan se Eikka, ainakin nautti elostaan ja osasi ottaa rennosti. Välillä rapsutteli hiukka kainaloaan ja poseerasi tuossa aivan kuin olisi opetettu. Muuten erauspennut eivät mitään erityisen kauniita ole, pitkä karvaisia ja jotenkin honteloja, mutta niinhän ne murkut joskus ovat.  

Näiden pikkupentujen touhuja taas ei voinut nauramatta katsella. Se on karhun elämää ja sitä pitää harjoitella.

Jaksaa, jaksaa!!!

Näinkö miähet pissaa?

Taas ne kuvaa, mä en ehkä kestä enää!!!

Äiskä, hyäkätäänks me jo?

Lähellä karhut olivat, todella lähellä. Tunnustan, että parissa tilanteessa pulssi nousi ja saattoipa jokunen lyönti jäädä välistä. Gahpirin vihjailemia vaihtokalsareita ei sentään tarvittu ja vielä kuumemmat paikat oli viereisessä kojussa. Pohdittavaakin jäi, peto on kuitenkin peto, sekin pitää muistaa.

Kiitos Gahpir, hieno retki, hauskaa oli ja erittäin mukava tutustua. Todella! 

http://www.martinselkonen.fi/

TROOPPISIA PERHOSIA JOENSUUSSA

Pakko aloittaa tuolla kuvalla kun olen samasta paikasta otetun nähnyt ystäväni Winen jutuissa ja aina kuvitellut, että se on jostakin Kroatiasta. Ei ollut, vaan Joensuusta Jokiasemalta. Aivan mukava leirintäalue ja tosi hyvä sauna, Sailorin saunahan se taisi olla nimeltään.

Joensuussa vierailun syy oli kuitenkin Botania, kasvitieteellinen puutarha ja Suomen ainoa sekä maailman pohjoisin trooppinen perhospuutarha.

Minä keskityin ajan puutteen vuoksi perhoshuoneeseen, mutta Botania on toki paljon muutakin. Kasveja on viidessä eri huoneessa, neljästä suurilmastosta. Ja ulkona lisäksi 3 hehtaarin alue ravinto-, mauste-, myrkky-, lääke-, ja koristekasveja. Aikaa siellä saa kulumaan halutessaan vaikka koko päivän.  Hieno kohde niin aikusille kuin lapsillekin ja mainio vaihtoehto kaiken sortin kieputtimille.

Erityisesti lapsia ilahduttavat varmasti tropiikin osastolla elelevät viisi papukaijaa, joista ainakin yhden sanavarastoon kuului kirosanoja useampiakin. Oliskohan koululaisryhmillä jotakin tekemistä asian kanssa ;-)

Palawaninritari, Pailio lowii, naaras

Botaniaan perhoset tulevat koteloina Englannista perhosfarmilta. Viikon tai parin kuluessa niistä kuoriutuu uusi, kaunis sukupolvi.

Osa lisääntyy myös Botaniassa, mutta koteloja täydennetään Englannista säännöllisesti, jotta niitä riittää lepattelemaan koko kesäksi. Kun ensimmäisen kerran astuu perhoshuoneeseen, niiden määrä tuntuu hämmentävän runsaalta.

Perhoshuone on kuuma ja kostea, vaikka yritin lämmittää kalustoa etukäteen niin ensimmäinen 20min linssit olivat täysin huurussa. Lämpötila on varmaan lähellä kolmeakymmentä ja kosteus lienee vähintään 70%. Hiki siellä todella tulee.

Palawaninritari, Pailio lowii, koiras

Aurinkoisena päivänä perhoset viihtyvät enemmän katossa, mutta pivisenä päivänä niitä ruokaili kukissa ja kasvien lehdillä, saattoivatpa istahtaa arastelematta hetkeksi  kämmenselällekin.

 

Yllä saman perhosen, Punanauhakapteenin, Anartia amathea kaksi eri laista väri muunnosta. Kuitenkin sama laji. 

Perhoset elävät muutamasta päivästä muutamaan viikkoon, elinikään vaikuttaa ainakin ravinnon saanti ja tietysti ympäristön olosuhteet.

 

Tummakaposiipi, Heliconius melpomene

Vihersormisiipi, Siproeta stelenes

Rantaleiju, Idea leuconoe 

Lajit vaihtelevat viikoittain, jos haluat nähdä vaikka läpikuultavan kauniin Panamanlasikaisen tai  hohtava siipisen Mayataivaansiiven, niin kannattaa seurata Botanian verkkosivuja tai kysellä toimistosta. Minä en valitettavasti nähnyt kumpaakaan noista, mutta seuraavalla kerralla sitten.... ehkä. 

Botania, Kasvitieteellinen puutarha Heinäpurontie 70, Joensuu http://www.botania.fi/

"MINÄ LÄHDEN POHJOIS-KARJALAAN...

...ja vaihdan farkut..." en suinkaan verkkarihousuihin vaan shortseihin.

Vähän karavaanariosuutta ensiksi

Lämmin oli viikonloppu Lieksan Ruunaan koskilla, lämpötila hipoi kolmeakymmentä. Paikka on varmaan kalamiehille enemmän kuin tuttu, mutta kannattaa sinne mennä muutenkin, ihan vaikka vaan olemaan. Tekemisestä tosin ei ole puutetta.

Piiiitkästä aikaa "luontoparkkilainen" vietti muutaman yön camping-alueella, Ruunaan Retkeilykeskuksessa. Alueena normaalitasoa parempi, sanoisin minä, lisäksi sijainti Neitikosken vieressä on loistava ja tienoon maisemat mahtavat. Alue on kangasmetsässä, paikat hiekkapohjalla, melko hyvin suorassa ilman kiiloja. Pesutilat ja vessat siistit.

Alueella on 50km merkittyjä vaellusreittejä, jotka liittyvät edelleen maakunnalliseen Karhunpolku-reittiin. Joka tasolle löytyy jotakin, parista kilometristä päiväreitteihin ja edelleen pitempiin vaelluksiin, myös maastopyörällä. Ainakin näkemäni osuudet oikein hyvä kuntoisia.


Tuossa on linkki, jossa näkyvät Pohjois-Karjalan pitemmät vaellusreitit: Pohjois-Karjalan vaellusreit
Retkeilykeskuksesta saa hyvän kartan pakallisista reiteistä.

Kokeileppa tätä

Lauantaina Neitikoskessa "leikkivät" freestyle-melojat. Se on koskimelonnan uusimpia muotoja, tarkoitus on tehdä koskessa näyttäviä ja teknisesti vaikeita liikkeitä.

Hurjan näköistä hommaa maallikon silmin.

Tuossa kosken stopparissa meloja liikkui, välillä katosi koskeen ja pullahti taas pintaan. Ihme jos nuppi ei välillä kolahda kiviin.

Huh!!!

Vaatii varmasti roppakaupalla notkeutta, rohkeutta, taitoa ja voimaa!

Jos kuvissa oleva meloja sattuu näkemään nämä kuvat niin kerron, että pyysin luvan kuvaamiseen ja täällä julkaisemiseen huilivuorossa olleilta melojilta. 

Poistan jos ei ole ok!

Majavavanpesällä

Sitten reissun varsinaiseen asiaan! Tiesin että Retkeilykeskuksen lähettyvillä on majavia, ei vaan ollut mitään käsitystä missä. Mutta kysyvä ei tieltä eksy. 

Löytyihän se majavan pesä, helpostikin kun kartalta viisattiin, kiitos kunnossapitomiehille. 

Itäsuomalaisille majava on tuttu eläin, mutta meillä läntisessä Suomessa harvinaisempi. Itse en ole siihen Keski-Pohjanmaan luonossa törmännyt koskaan. 

Pohjois-Karjalassa asustaa 1937 Säämingin Lohikoskelle siirtoistutettujen kanadanmajavien jälkeläisiä ja kanta taitaa olla aika runsas nykyään. Pesiä oli tuossakin paikassa lähekkäin kaksi, mutta vain toinen näytti asutulta. Pesän sisäänmenoaukon edessä oli vihreitä oksia, joten sen lähettyville raahasin illalla kuvauskamani. Toki olin jo päivällä käynyt etsimässä paikan ja todennut, että kuvauslinjakin oli lähes avoin, sitten vaan istumaan ja odottamaan. Joskus vähän ennen kymmentä majava ilmestyi salmen ja pesän vastarannalle. Siellä se tarkkaili hetken ja lähti sitten uimaan pesän ohi lähemmäksi minua.

   

Vähitellen se kaarteli laiskasti uiden lähemmäs ja oli ilmeisesti minusta hyvinkin tietoinen vaikka olin piilossa vesirajasta muutaman metrin päässä puun takana. 

Muutaman kierroksen jälkeen se alkoi paukutella veteen hännällään. Tyynessä kesäillassa melkoinen lojaus. En tiedä oliko tarkoitus pelotella minut pois tai varoittaa muita majavia tunkeilijasta. 

Kanadan majavn häntä on n. 15cm leveä ja takaosastaan pyöreä. Euroopanmajavalla kapeampi, n. 10cm ja kapenee kärkeä kohti. Tuosta erosta ne pitäisi tunnistaa.  

Koko ajan se ui lähemmäksi rantaa ja odotin jo sen nousevan maalle, mutta sitä ei tapahtunut. Kävi vain vesirajassa katsomassa, mikä lienee häiriön syy. Millään tavalla pelokkaalta se ei vaikuttanut vaan käyttäytyi aivan rahallisesti koko ajan. 

Välillä se sukelsi pesään takaisn, mutta palasi sitten taas kiertelemään samoille paikoille. Muita majavia ei ulos kuitenkaan ilmestynyt, ilmeisesti hännän iskut veteen olivat varoitusmerkkejä. Samassa pesässä saattaa asua useampikin sukupolvi, mutta tuon pesän tilannetta en tiedä. 

Vähitellen aurinko painui metsän taakse ja viimeiset säteet osuivat vielä majavan päähän. 

Katsoin että olin saanut ensimmäisellä kohtaamisellamme kuvia enemmän kuin kuin olin osannut toivoakaan, keräsin siis rensselini kun majavakin siirtyi kauemmaksi ja katosi omiin hommiinsa, mahdollisesti oksanhakureissulle.

Palasin samallle paikalle seuraavana iltana ja hyvin tarkasti samaan aikaan majava ilmestyi taas esiin. Tällä kertaa niitä oli kaksi. Nyt ne kuitenkin pysyttelivät hetken aikaa paikallaan vastarannalla ja lähtivät sitten muutaman kerran vettä pamautettuaan uimaan kohti saarta, joka on muutaman sadan metrin päässä. Sinne ne katosivat, eivätkä hyvien valojen aikaan palanneet joten kuvat jäivät siihen mitä ensimmäisenä iltana sain. 

Kanadanmajavan tilanne ei ole tällä hetkellä mitenkään helppo. Metsänomistajat karsastavat sitä, koska se saattaa käyttää kesäravinnokseen rantapuiden nilakuorta. Katsotaan myös, että se valloittaa euroopanmajavien reviirejä. Siksipä sitä on vapaasti metsästetty laajoilta alueilta. 

Hieno kokemus, mukava kuvattava. Vasta jälkeen päin luin että Valko-Venäjällä majava oli purrut liian lähelle mennyttä kuvaajaa reiteen, valtimo poikki ja kuvaajalta henki pois. Syyksi oli arveltu majavan vesikauhua. Minä en ymmärtänyt pelätä yhtään ;-)